Viime yönä oli syksyn ensimmäinen syysmyrsky. Tuuli lennätti lehtiä puista vaakatasossa ties minne ja taivas antoi vettä kaatamalla . Sitä tuli koko päivän, mutta  yön hiljaisuudessa se kuului paremmin sisällekin.

Samanlainan myrsky oli tasan 30 vuotta sitten. Se oli yö, jolloin Estonia upposi ja 94 ihmistä vaipui sen mukana meren syvyyksiin. Sen onnettomuuden varmasti jokainen muistaa aina. Ja todennäköisesti mediakin tuo sen taas esiin, niin ettei kyllä senkään puolesta pääse unohtumaan.

Minun muistissani se päivä pysyy muistissani niin kauan kun elän. Menetin silloin yhden rakkaimmista ihmisistäni... Olimme isännän kanssa lähdössä Floridaan tervehtimään iäkästä isoisääni ja valmistauduimme lähtemään lentokentälle. Isäntä oli innokas uutisten kuuntelija ja avari tietysti television aamu-uutisille. Ehdimme siiis kuulla onnettomuudesta lähtiessämme, mutta silloin ei vielä synkkä kokoneisuus ollut tiedossa.

Perille päästyämme amerikkalaiset uutisetkin kertoivat asiasta useilla eri kanavilla. Siellä asian uutisarvo kuitenkin laimeni aika pian ja vietimme lomaamme  normaaliin tapaan isovanhempien ja tuttavien kanssa niin, että koko asia jo unohtui.

Kun tulimme kotiin, oli poika vastassa meitä lentokentällä. Odottelimme matkatavaroitamme ja vilkuttelin hänelle lasin läpi. Jokin pojan ilmeessä ja vakavuudessa kertoi minulle, että nyt on tapahtunut jotain ikävä...ja kun pääsimme puhekontakstiin, kysyin heti, mitä täällä on tapahtunut, kun olet tuon näköinen? Poika kääntyi pois päin, nappasi matkalaukkuni ja lähti kohti ulosmeno-ovia. Mennessään sanoi, että ehtit kuulla sen myöhemminkin.. Ensimmäinen ajatus oli, ettäjoku on kuollut, ...kuka? Tytttö, vaimonsa, ...kuka? MAtka autolle tuntui ikuisuudelta ja kun saatiin tavarat ja itsemme sullottua autoon, vaadin saada selitystä. " Helena on kuollut! Samana päivänä kun Estonia upposi!  Koko maailmani  romahti kasaan...miten ,missä, miksi minulle ei ole kerrottu heti...sehän oli juuri silloin kun me lähdettiin?!   Ei haluttu pilata teidän lomaanne. Hautajaiset on viikolopulla...

En tiedä, miten siitä kotiin selvittiin. Muistan vaan, että soitin heti h'nen miehelleen ja säntäsin heille seuraavana päivänä, koska tiesin, että mies ei ihan helposti asiasta ole selvinnyt,,,monta asiaa oli ihan hakusessa. ihan arjen pyörittäminen, ruoka, vaatehuolto yms. naisten tytöt, joita miehen ei ollut koskaan tarvinnut huolehtia...

Olen avioerolapsi, ja minulla ei ole sisaruksia. Isäni meni uudelleen naimisiin ja tapasin häntä harvoin, joten  mitään miehen mallia minulla ei oikeastaan ollut. Jossain vaiheessa, kun olin 13-14v  Äitin srkku, Helenan mies, tuli yllättäen hakemaan minut hiihtolomalle heille. Hänen ja äitini välit olivat läheisemmät, kuin serkuksilta ehkä voisi odottaa ja se taas johtui siitä, että äitini oli sen verran vanhempi, että kun tämän serkun äiti kuoli , kun pojat olivat ihan pieniä, äitini huolehti suvun perintökuvioissa siitä, että pojat saivat äitinsä osuuden suvun vanhiman kuoltua, kun jotkut ahneet sukulaiset olivat sitä mieltä, että äidin kuolemasta oli niin kauan, ettei posijje  mitään tarvitse antaa... Tästä äidin serkusta  tuli minulle sitten miehen malli, ja hyvä tulikin!  Oikeastaan hän oli minulle kuin isoveli. JA kun hän meni naimisiin, puolisostaan  Helenasta  tuli minulle ensin vara äiti ja myöhemmin hyvä ystävä, jonka kanssa keskusteluissa maailma aina parani huomattavasti. - Vieläkään en voi koskaan ohittaa tätä suuren surun päivää muistamatta Helenaa...

Mistähän se johtuu, että joku päivämäärä, kuten nyt tämä 28. päivä tuo usein pintaan saman suuntaisia, asioita? Nytkin tuli eteeni pari asiaa, jotka pistivat minut ajattelmaan taas kerran, että ei pitäisi niin herkästi aina narista pikkuasioista. Tapasin  eilen kaksi ihmistä, toinen oli kuuromykkä ja toinen teini. ikäisen kehitysvammaisen tytön omaishoitaja. Molempien elämänasenne ja käytös joka suhteessa oli niin iloista ja positiivista katseltavaa, että oli  ihan pakko katsoa peiliin ja todeta, että minulla on kuitenkin kaikki asiat ihan hyvin verrattuna näiden ihmisten haasteisiin ja ongelmiin. Mitä siitä, jos välillä on tylsää ja yksinäistä, mitä siitä, jos ei aina jaksa tehdä kaikkea, mitä pitäisi jaksaa ja mitä siitäkään, jos välillä selkä on niin juntturissa, että ei mennä mihinkään eikä tehdä mitään. Voin kuitenkin tehdä useinmiten kaikkea, mitä haluan, voin lähteä jonnekin, jos neljä sainää ahdistaa ja voin tehdä päätöksiä omasta elämästäni sen enempiä keneltäkään lupaa kysymättä...eli ihan on hyvää tämä elämä kuitenkin.

Tänään odottelen paria ihmistä hakemaan Kirppurotitavaraa, jota aina välillä yritän myydä että saisin tätä tavaramäärää vähemmäksi, eikä tarvitsisi ihan kaatopaikalle kärrätä hyviö ja käyttämättömiä vaatteita tai esineitä. Nähtäväksi jää, haetaanko niitä vai ei. - Pitäisi keksiä joku taho, joka ottaisi vastaan miesten uusia vaatteita, mutta nykyisin niistä ei tunnu pääsevän mitenkään eroon, ellei pistä säkkiin ja kärrää kaatopaikalle tai UFF laatikkoon. No, elämän on, Hukutaan  tavaravuoriin...niin kai tässä lopulta käy.

Törmäsin äskettäin mielenkiintoiseen asiaan: olin ajatellut vuokrata vapaa-ajan asuntoni kesäkaudeksi 2-4 viikon jaksoina joillekin mökkeilyä kaipaaville ja menin laittamaan mökkiö ns. vuokrauskuntoon, eli siivoamaan ja korjaamaan pois henkilökohtaiset tavarat.  Olin käynyt siellä jo aikaisemmin hoitamassa suurimman osan asioista ja nyt oli viimeistelyn vuoro ja iltapäivällä tulisi sitten muutama vuokralaisehdokas tutustun´maan paikkaan. 

Sytytin keittiössä olevan takan. Ilkona oli toukokuussa aika lämmintä, mutta kun mökki oli ollut pitkään lähes käyttämättömänä, halusin poistaa kosteutta, jota kuitenkin aina jonin verran talven aikana kertyi. KAikki meni hyvin alkuun, Pyörähdin sitten hetkeksi terassille ja kun tulin takaisin, mökki oli täynnä savua. - Ilmalukko piipussa työnsi savut sisälle ja laukaisi palovaraottimet ja hälytysjärjestelmän palohälytyksen. Nappasin kylpyhuoneesta föönin ja puhalsin sillä tulipesään ilmaa ja sain kuin sainkin ilmalukon poistettua ja hormi veti taas normaalisti. Hälytysjärjestelä oli kuitenkin laukaissut sisällä olevat kamerat käyntiin ja päivystäjä huuteli koko ajan ohjeita minulle, mistä pitää mennä ulos. Huutelin takaisin, että ei ole hätää, kuittaan oven vieressä olevan hälytyksen pois, kun saan ensin sen savun tulon hallintaan...Näin sitten tapahtuikin, mutta  asiaa selviteltiin sitten jälkeen päin normaalilla puhelinyhteydellä ja siinä keskustelussa tuli sitten ilmi, että laki kieltää yksityisasunnossa kuvaamisen. Taustalla laki kotirauhan rikkomisesta ja intimiteettisuojasta. - Olin ihan ällikällä lyöty. Yritin sanoa, että samahan se on onko siellä omistaja vai vuokiralainen, eihän ne kamerat kuvaa sisällä ketään, ellei ole hätätilanne. Miksi ne silloin saa kuvata, mitä eroa on omistajalla ja vuokralaisella hätätilanteessa? Perustelivat, että laki on laki. Minä tiedän, että näin tapahtuu kun olen hälytysjärjestelmän asennuttanut. vuokralainen ei tiedä. - Miksi ei tiedä, jos olen sen kertonut. Tsrvittaessa voin ottaa vielä vuokrasopimukseenkin hyväksymiseen allekirjoituksen! Ei käynyt, ei. kun laki on laki!! Näin ilmoitti Verisure.

Ihmettelin, miksi ei asiasta ole kerrottu jo tilausvaiheessa asiakkaalle. Ei osattu sanoa miksi ei, mutta näin se nyt kuitenkin oli. !

Jouduin siis peruuttamaan vuokralaisilta  tarjoukseni, eikä päästy tekemään vuokrasopimuksia. Kaikki osapuolet olivat pettyneitä ja minulle tuli iso lovi tulopuolelle.

Sitten putkahti muistutuslasku maksamattomasta valvontamaksusta!  - No, minä tietysti pillastuin ja soitin asiakapalveluun ja annoin tulla tuutin täydeltä valitusta siitä,miten jo koko asennusprosessikin oli ollut todella takkuinen. -Olin vastannut Verisuren tarjoukseen, joka  siis tarjosi  bonuksena kotona olevalle hälytysjärjestelmälle mökille ulkokameraa peinellä kustannuksella ja vaan muutaman euron lisämaksulla.Verisure lähetti minulle postissa etukäteen ulkokameran asennuskaapelinkin, maksullisen toki.  Kun mökki sijaitsee Kanta-Hämeessä, asentaja tuliTurusta ja asennuspäivä piti tietysti sovitella niin omaan kuin hänenkin aikatauluunsa. Kun asennusaika oli sovittu, ajoi tietenkin ajoissa mökille. Asentaja tuli, mutta hänellä ei ollut mukanaan ulkovalvontakameraa. Oli vaan koko muu valvontajärjestelmä kameroineen hälyttimineen ja ties mitä kaikkea siinä olikaan. Kän ilmoitti, ettei ulkovalvontakameraa edes voi asentaa ilman muuta laitteistoa ja tänne ei muutenkaan, kun siellä ei ennestään ole nettiyhteyttäkään! Siinä sitten ihmeteltiin, miten asia hoidetaan. Ajattelin sitten, että ehkä se nyt kuitenkin on annettava asentaa laitteet, kun asentaja kuitenkin on tullut toistasataa kilometriä paikalle...

Asentaja oli varsin hiljainen mies. Ei juuri puhnut, ei pukahtanut. Kokeili erilaisissa pistokkeilla  mökin mistokkeista ja pisti jonkun mötikän jonnekin, toisen toiseen paikkaan, eikä selittänyt yhtään mitään, kunnes homma oli valmis ja sain paperin allekirjoitettavakseni. Kruksi siellä, toinen täällä ja nimi tuohon tyliin. Allekirjoitin ja odotin, ettääsaan yhden papereistani itselleni. En saanut. Asentaja mutisi vaan että se tulee s-postissa sinulle myöhemmin. Ei tulllut. Eikä ole muuten tullut vieläkään!!

Myöhemmin selvisi, että mökille oli asennettu uudet palovaroittimet entiseten lisäksi ja mm. tiskikaappiin vuotoilmaisin. .Sitäkään ei olisi tarvittu, koska mökiltä lähiessäni suljen aina vedentulon pääsulusta.

Nyt taas jossain vaiheessa tuli muistutus laskusta. Ei ole tullut alkuperäistä ollenkaan, ei mökin, eikä talon valvonnasta. Soitin taas asiakaspalveluun. Laittoivat laskun sitten sähköpostilla, Mutta olin tullut siihen tulokseen, että minulle on tärkeämpää saada mökki tuottamaan, kuin maksella valvonnasta, jonka laskutusta eivät edes saa toimimaan oikein. Halusin irtisnoa sopimuksen. ASiakaspalvelu otti ilmoituksen vastaan, mutta sanoi, että myyntipuoli ottaa minuun yhteyttä. Irtisanominen pitää hoitaa heidän kauttaan. Tämä vastannut henkilö sanoi jättävänsä myynnille soittopyynnön minulle, Kului  5 päivää, kukaan ei soittanut. Sitten soitin taas itse. ASiakaspalvelu otti taas vastaan soittopyynnön. Samana päivänä ei kuulunut taaskaan mitään. Sitten seuraavana päivänä myynti soitti.  En varmasti ollut kohteliaimmillani, kun moitin heidän käytöntöjään ja palveluaan. Mynitmies selitteli, kierteli ja kaarteli, että ovat  hyt havainneet tämän epäkohdan ja nyt onkin mahdollista vuokrata mökki, jossa on hälytysjärjestelmä. Vuokranantajan pitää vaan kertoa vuokralaiselle, että palohälytys alaukaiseen sisäkamerat toimintaan.´!!  - Tällä tavallako LAKEJA meillä muutellaan??!! Kovasti ihmettelen. 

Jos tämä koko sotku on ollut vain puheluuni vastanneen asiakaspalvelijan hätäpäissä keksitty selitys, ymmärrän sen, mutta silloin Verisure on mielestäni korvausvelvollinen ninulle, menetetyistä vuokrista. Jos se asia nyt firman sisäisellä päätöksellä on muutettu uudeksi toimintatavaksi, minä katson olevani jonkun kehityspalkkion arvoinen

Melkoista sooloilua näyttää tämäkin sinällään tarpeellinen palvelu olevan! Minkähänlainen käytäntö muilla vastaavilla firmilla on? Kannattaisiokohan nämäkin palvelut kilpailuttaa?

Se, että kotona oleva hälytysjärjestelmä ja siihen liittyvät palvelut ovat vuosia toimineet loistavasti, antaa eiheen ihmetellä, miten toinen alue/piiri tai mikä nimitys heidän organisaatiossan nyt onkin, voi toimia niin täysi toisella tavalla. Vai onko kaikki tulkinnat sattunmanvaraisia?

Vasta nyt, ikäihmisenä yksin jäätyäni,  olen ehtinyt pysähtyä miettimään, kuka, mikä ja minkälainen ihminen oikeastaan olen ja miksi olen juuri sellainen kuin olen. Tämä tutkimusmatkani on vielä pahasti kesken, mutta kun aina sanotaan, että jokainen ihminen on ainutlaatuinen, olen alkanut aavistaa, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Ulkopuoliset pitävät minua vahvana ihmisenä. Olen kokenut paljon ja kestänyt elämän myrskyjä jos jonkilaisia ja aina selvinnyt jaloilleni. Minulla on aina ollut laaja tuttavapiiri ja läheisiä ystäviäkin paljon.Suku on ollut pieni, eikä sisaruksiakaan ole. Nuorena se harmitti ja tavallaan harmittaa edelleen. Ei ole sitä ihmistä, joka tuntisi ja jonka itse tuntisin läpikotaisin lapsessta saakka. Mieheni oli poikkeus. Hänet tunsin  murrosikäisestä asti ja kun hänelläkään ei ollut sisaruksia, meidän suhteessamme oli tilaa myös sisarelliselle huolehtimiselle ja välittämiselle, etenkin elämän loppuvaiheessa. Yksin jäätyäni ja useiden ystävien ja tuttavien poistuttua elämästäni joko hiippakuntaa vaihtamalla, tai sairauksien ja liikuntakyvyn menettämisen kautta. tilalle ei olekaan tullut mitään. On taas selvittävä ihan omin avuin ja ymmärrettävä omia mielen ja mielipiteiden liikahteluja.

Olen huomannut, että näennäisestä avoimmuudestani huolimatta olen kuitenkin aika varautunut ja arvioin ihmisiä oman, aika tiukan mittariston avulla. Joku voisi sanoa sitä suvaitsemattomuudeksi.- Kuulostaa ikävältä, mutta jossain määrin se on kuitenkin totta. 

Liityin joku aika sitten yhteen FB-ryhmään, jossa on muitakin ikäihmisiä. Toisilleen ennestään tuntemattomia. Siinä keskustellaan hyvin erilaisita asioista ja kerrotaan mielipiteitä milloin mistäkin. Joskus joku onnistuu sohaisemaan ampiaispesään ja saa aikaiseksi vilkaan mielipiteidenvaihdon, joka auttaa ainakin minua, ymmärtämään edes osan niistä syistä, miksi jotkut ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Ehkkä joku asia laukaisee myös itsetutkiskelun paikan.

Eilen joku ryhmästä sai aikaan sen, että minä huomasin olevani täysin erilainen, kuin muut ikäiseni.Totesin, että kukaan ei vastannut kysymykseen television katselusta niin kuin minä. Kaikki kertoivat mitä katselvat ja miten muistavat, milloin mikäkin ohjelma telkkarista tulee..Miten heille oli tärkeää pysyä eri sarjojen käänteissä koko ajan mukana ja seurata uutisia, sääennusteita jne. Minun vastaukseni oli lyhyt:  En katso telkkaria! - Ei, ei ole taustalla mitään uskonnollista tms syytä, ei mitään muuta kuin se, että milestäni koko ohjelmatarjonta on jo pitkään ollut täysin ala-arvoista ja katsojaa aliarvostavaa. Meitä pidetään ilmeisesti ihan idioitteina, joille voi syöttää mitä tahansa soopaa ja aivopestä meitä uskomaan vaikka mitä ja samalla ohjata  huomiotamme pois ympärillämme tapahtuvista merkityksellisistä asioista.  Olenkin sanonut jo jollekin, että voisin ihan hyvin heittää kaikki televisiot roskikseen tai kierrätykseen. Kaikissa paikoissa, joissa aikaani vietän on vähintään yksi televisio. Jossain kaksikin. Mutta en niitä edes avaa! .Kotona on kaksi telkkaria. Jos kolmen viimeisen kuukauden aikana olen katsonut niistä uutiset kolme kertaa, niin se on aika lähellä totuutta. Siis kerran kuussa! Ihan hyvin olen tullut toimeen ilman telkkaria, pysyn kartalla, mikä päivä on ja tiedän miksi liput liehuvat saloissa tiettyinä liputuspäivinä. Ei minua kiinnosta, kuka juoksee ennätyksiä tai potkii palloa missäkin maailmankolkassa jne. Mitä minä niillä tiedoilla tekisin?

Toinen erilaisuus valtaosaan keskustelijoista tuli esiin myös käyttäytymisestä puhelimen käytöstä ja mukana pitämisestä aina ja kaikkialla. Valtaosalla puhelin oli aina mukana joka paikassa ja pyrkivät siihen myös aina vastaamaan, autossakin niin, ett ajoivat tien sivuun tai bussipysäkille, jos puhelin  matkan aikana soi, eikä autossa ollut handsfree järjestelmää. - Hmm...minä olen muutaman viime viikon aikana jättänyt puhelimen tietoisesti kotiin. En halua olla kaiken aikaa tavattavissa. Lapset ovat itsekin jo vanhoja, melkein eläkeiköisiä, ei minun tarvitse heistä enää huolehtia. Heidänkin lapsensa ovat jo aikuisia, ei siis huolta heistäkään! Haluan joskus olla vapaa kuin taivaan lintunen, katsella ympärilleni ja elämään juuri käsillä olevaa hetkeä. Mitä apua minusta olisi kenellekään apua tarvitsevalle, jos olen sadan kilometrin päässä tapahtumapaikasta? Asiat ehtii kertoa myöhemminkin! Sitäpaitsi nykyisin liikenne on niin  hektistä ainakin ruuhkaSuomen teillä, että olen mieluummin ajan tasalla liikenteen erilaisita tapahtumista koko ajan voidakseni itsekin reagoida niihin heti, enkä sitten kun rysähtää! _Sillä opilla olen taakse jääneet kilometrit, (ka   30t km x 58v=1.740000 km) ilman kolaria selvinnyt.

Kolmas kummallinen asia, suhteeni musiikkiin. Rakastan musiikkia. Repertuaari on aika laaja. Voin kuunnella klassista, oopperaa, viihdettä, poppia, jjazziakin joskus... muttta en millään haluaisi kuunnella sitä radiosta, jossa toimittajat höpöttävät omoiaan ja mainokset toistuvat määrävälein aina samoina, vain kanavia vaihtaen. Yäk!  Nyt pitäisi olla aina omat soittolistat puhelinen kautta matkassa...En ymmärrä, miksi Suomeen tuotavin autoihin ei enää edes tilauksesta saa cd.soittimia?!!  Autokin pitäisi käydä ostamassa eteläisestä Euroopasta, että sen saini valmiiksi autoon asennettuna. Tässäkin mennään taas nuorison ehdolla!

Mutta niinhän se on, me emme ymmärrä toisiamme, ellei meillä ole itsellämme sama asia ongelmana. Sanotaan, ettei suruakaan voi ymmrtää, ennenekuin sen itse kokee. Sitä kuvittelee ymmärtävänsä, eikä kuitenkaan ymmärrä. Ihan sama on joidenkin sairauksien kanssa. Et ymmärrä syöpään sairastuneen epätoivoa, jos et ole sitä itse kokenut, et ymmässä huomattavasti ylipainoisen ihmisen ongelmaa olla jatkuvasti huomauttelujen ja pilkan kohteena, jos et ole itse kokent samaa tai edes vastaavaa jonkun vian tai ruumiinvamman takia...Sitä paitsi, jos itsellesi on joku asia iso ongelma, et ehkä myöskään ymmärrä, että sama asia ei ole ongelma kaikille. Vrt vaihdevuosien hikoliu joillain naisilla...refluksin vaivat toisilla, erilaisten allegioiden seuraukset toisilla... Itsekin hämmennyin joku aika sitten siitä, että vaikka minulla ei ole nuhaa, nenäni vuotaa yhtenään ja tiputtelee vettä puseron rinnuksille, jollei nenäliina ole koko jana käsillä. -Raivostuttavaa, mutta liittyy kuulemma ikääntymiseen ja ihon ohenemiseen...limakalvojenkin iho ohenee ikääntyessä ja nesteet "vuotavat" läpi!  - Pitäisikä tähän nyt sanoa, että kannattaa lukea joskus jotain muutakin kuin Aku Ankkaa, niin voi ymmäårtää edes itseään ja siinä tapahtuvia muutoksia!

Kuukausi mennä vilahti taas vauhdilla. Samalla vuosikin kääntyi jo loppua kohden. Jouluun on enää vajaa puoli vuotta aikaa. Nyt tuntuu, ettei silläkään ole mitään väliä. Joulu tai juhannus, mitä eroa sillä yksittäiselle ihmiselle on? Sää ulkona on mitä on,  tunnelma sisälläa riippuu olosuhteista ja siitä, keirä muita paikalla on vai onko. Ihmiset touhuavat ja hössöttövöt kuka mitäkin eri juhlien tiimoilla, jos ovat sen luontoisia. Toisille kaikki päivät ovat samanlaisia, joten hössötystä suuntaan tai toiseen ei tarvita.

Kun havainnoi ympäristöään, on pakko huomata, miten hurjan jakautunut koko maailma nykyisin on. Luin äskettäin jonkun tutkijan kirjoituksen siitä, että hän on huolissaan lasten kasvatuksesta, jonka seurauksena ihmisistä tulee yhteiskuntaan sopeutumattomia. Hän perusteli näkemystään sillä, että lasten kanssa neuvotellaan nykyisin kaikesta ja yritetään välttää lapsen mielipahaa viimeiseen saakka. Näin lapset oppivat, ettei heidän tarvitse ajatella, miltä hänen käyttäytymisensa ja tekonsa tuntuvat toisesta ihmisestä, kunhan vaan itse on tyytyväinen.

Tämä kaikki heijastuu sitten koko yhteiskuntaan, kaikille tasoille...parisuhteet kariutuvat, kun oma etu ja mukavuus on ykkössijalla kaikessa. Toisen eteen ei tehdä mitään. Jos mies ei korjaa vaatteitaan pyykkiin, joku toinen tekee sen. Jos tekee. Ellei, koti on pian melkoisessa kaaoksessa. Pelkkä yhteinen harrastus ei riitä kokonaisuudesta huolehtimiseen, joskus pitää myös tehdä jotain toisen tai toisten eteen.

Kun näkee, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, ei voi kun ihmetellä, mihin on kadonnut kaikki yhteisöllisyys, naapuriapu ja lähimmäisestä välittäminen.  Sosiaalinen media on täynnä kertomuksia kadonneita, kotiinsa tai luontoon  kuolleista, ihmisistä, eläimistä ja tavaroista, joiden perään kukaan ei edes kysele. Ja joista ohikulkijat eivät edes viranomaisille ilmoita...ei kuulu mulle- periaatteella.

Samanlaista piittaamattomuutta näkee liikenteessä. Minulla on oikeus, minulla on kiire, minua ei rajoitukset koske...Etenkin nyt, kun kesä tuo tullessaan aina tietyöt, mietin joskus, mitä joidenkin kaahareiden päässä liikkuu, kun 50 tai 30 km rajoitusalueella kaahataan väkisin rajoitusta noudattavan ajoneuvon ohi 80-90 Km vauhdilla. Ja työmiehet kuitenkin tekevät siellä työtään! Ja heillä on monella kotona vaimo, lapsia jne. eikä ole ollenkaan samantekevää, tulevatko he työpäivän jälkeen kotiin vai siaraalaan tai ruumishuoleelle! Mitä väliä, kunhan MINÄ pääsen perille silloin kun haluan....!!

Tämä välinpitämättömyys näkyy joka puolella. Kaikki tavoittelevat vain omaa etuaan ja hoitavat vaan omia asoitaan. Näin yhyeiskuntaan muodostuu erilaisia ja eri syistä syrjäytneitä ryhmiä...vanhusten diskrimisointi on jo niin kulunut aihe, ettei siitä puhuminen enää hyödytä ketään...mehän odotamme vaan kulemaa kuka missäkin, mutta kun osa nuorista ja lapsista kärsii vaikka minkälaisista ongelmista, mielenterveydellisistä, asuntopulasta, nälästä, erilaisista  hyväkiskäytöistä jne.  luulisi jonkun päättäjän mieleen tulevan, että heitä pitää auttaa, hinnalla millä hyvänsä. Mutta ei. ei mene jakeluun. Rikkaat nyt eivät vaan ymmärrä köyhien asemaa ja tilannetta. JA ilmeisesti nuo kaikki päättäjät istuvat sen verran vihreällä oksalla, ettei rahalla ole heille väliä.

Ja entä sitten ns. uskovaiset? Eikö heidän edes pitäisi ymmärtää kanssakulkijoita, jotka ovat syystä tai toisesta syrjittyjä? - Vielä mitä! Kaikenlaisia sanktioita on jopa uskontokuntien keskuudessa siitä, jos olet erilainen tai jos vaikka eroat kyseistä ryhmästä...- En itse kuulu virallisesti mihinkään uskontokuntaan, mutta olen saanut ev. lut . kasvatuksen ja se näkyy toki ajatuksissani ja asenteissani.  Miten hirveän voimakasta vihaa pitää tuntea, että haluat  erota kirkosta sen takia, että kirkossa aletaan vihkiä ehkä homo-ja lesbopareja?!!  Ei se minustakaan hyvätä tunnu, koska se ei ole luonnonmukaist, . mutta eihän kaikki muukaan tässä maailmassa enää ole luonnonmukaista!  Jos joku kokee olevansa nainen, vaikka ulkoiset tunnusmerkistöjen perusteella olisi mies, niin miten se vahingoittaa ulkopuolista ihmistä? Ihan yhtä vähän, kun joku, joka haluaa olla Barbien näköinen ja ottaa itselleen botoksruiskeita sinne tänne, vahingoittaa ulkopuolista...ei mitenkään. Itse hän kärsii niin taloudelliset kuin mahdolliset terveydellisetkin seuraukset. Miksi siis puuttua toisen ihmise tapaan elää? Aihe on  ajankohtainen, kun Pridekulkueet valtaavat taas tänään monen kaupungin kadut. - Täysin turhaa touhua! Senkin ajan voisi käyttää paremmin! Ärsyttää kaikki nämä jakautumiset vuohiin ja lampaisiin, Miksi et voi/ saa olla vaan ihan yksinkertaisesti oma, ainutkertainen itsesi?! Puutteinesi ja hienoine  ominaisuuksinesi..

Pakko myöntää, että tietyllä tavalla olen itsekin  puuttunut läheisten ihmisten elämään, kun en ole tajunnut, että auttamisella ja myötäelämisellä voi aiheuttaa vääriä odotuksia ja sitä kautta pettymyksiä ihmissuhteisiin ja elämään. No, parempi myöhään, kuin ei silloinkaan. Ei tule toistumaan.- On tässä omissakin asioissa riittävästi ihmeteltävää....miten päästä eroon turhista vaatteista, esineistä ja työkaluista....yksi ihminen ei paljoa tarvitse. On muutoksen aika.

Toukokuun viimeinen päivä! Hurjalla vauhdilla päivät kiitävät. Viimeksi kirjoitin sitä, miten tärkeää ihmiselle on toisen ihmisen halaus. Vsrsinkin silloin, kun ihminen käy läpi jotain raskasta prosessia. Silloin hän on tavallista herkempi...mielialat heittelevät laidasta toiseen ja tunnekuohut voivat yllättää, niin ihmise itsensä, kuin tilanteessa olevan toisenkin ihmisen.

Kun kuolema kohtaa läheisen, itku jälkeen jääneelle on tuttu vieras, etenkin yksin ollessa, mutta myös joissain yllättävissä tilanteissa. Koin tällaisen itselleni täysin puskista tulleen tilanteen, kun kävin maksamassa mökkitien aurausta, kun helle oli jo vallannut maan. Aurauksen  hoitaa paikallinen maajussi, jolla on siihen sopiva traktori. On hoitanut homman koko sen ajan, kun mökki on meillä ollut. Ja hyvin onkin hoitanut. Juttelin hänen vaimonsa kanssa heidän pihallaan. Kerroin läheiseni siaraudesta ja menehtymisestä mielestäni ihan asiallisesti ja rauhallisesti. Rouva esitti osanottonsa ja juteltiin siinä kaikkwa muutakin, Sitten mies tuli pihaan. Käveli meidän luoksemme. Katsoi minua silmiin,  tarttui minua kädestä, ja puristi voimakkaalla otteella. " Syvä osanottoni. Voimia tulevaan"  Silloin murtui kaikki padot. Itkusta ei meinennut loppua tulla.- No, olihan hänkin tuntenut mieheli liki 30 vuotta.<<mutta se iso , krhea koura ja tiukka puristus kädessä...se meni läpi koko kehon. Ja niin se koski syntyi...

Myöhemmin mietin, miten pitkään näitä itkukohtaulsia tulisi. Yleisesti kestän kasassa  jo melko hyvin ollessani tekemisissä muiden kanssa, mutta itsekseni ollessa itkuja tulee vielä aika taajaan. Sen toisen ihmisen läheisyys kun on peruuttamattomasti ohi, sitä on todella vaikea hyväksyä. Olen kuitenkin päättänyt selvitä ja siksi teen itselleni kaikenlaisia työlistoja, joita pyrin toteuttamaan, että edes tähdelliset asiat tulisi hoidettua. Käyännössä olen todennut, että keskimäärin joka toinen päivä saan tehtyä vähän enemmän asioita, mutta sitten tulee takaisku ja on pakko antaa vaan kaiken olla ja ottaa ihan rennosti. Parin viikon verran olen tietoisesti lähtenyt pois tavallisista ympyröistä, ettei seinä kaadu päälle. On pakko nähdä muita ihmisiä, olkoonkin vaikka ihan vieraita, mutta ihmisä. Sitten muutama päivä sitten keksin liittyä vertaisryhmään. Se tuntuu nyt hyvältä. Siinä on ikäisiäni, paljon samanlaisella taustalla olevia ihmisiä, joita elämä on koulinut monella tavalla.Pari tapaamisehdotustakin on jo tullut, pohjana joku yhteinen mielenkiinnon kohde, kuten luonto, taide ja kiejoittaminen. Ainakin uutta sisältöä uskoiisin sitä kautta elämään tulevan. Ihan on mielenkiintoista. Ja ensivaikutelma ryhmästä on sillä lailla hyvä, että kaikki tuntuvat olevan ainakin siinä mielessä samanlaisia, kuin itsekin olen, eli olen vain ja ainoastaan sellainen kun olen, aito itseni. Ei tarvitse esittää yhtään mitään. Se aika on taakse jäänyttä' elämää---nuoruutta kenties...

Pari kertaa olem harjoitellut yksin jossain kahvilassa käyntiä- Melkein jännitti. Ainakhan kahvilla käydään jonkun kanssa. Ihan sama, miehen tai naisen kanssa, mutta jonkun kanssa. Ei yleensä yksin....Aloitin treenaamisen  kaupan kahvipisteestä. Minulla oli hyvä tuuri. Paljon ohikulkijoita ja joku toinenkin yksinäinen nainen, joka söi vaan yhden leivän ja joi lasillisen vettä ja ´jatkoi sitten matkaansa ostoksilla kauppassa. Toisen harjoituksen tein tänää. Piipahtamalla torikahvilassa keskellä perjantain  kuuminta aringonpaistetta. Sekin oli ihan hyvä kokemus. Olin kyllä ainoa yksin istuskeleva, mutta sain ihan rauhassa katsella ja kuunnella ihmisten höpinöitä ja erilaista vaatetusta ym. Viihdyin liki kolme varttia, jonka jälkeen lähdin jatkamaan matkaa ja menin parin kaupan kautta takaisin kotiin.

Tuliaisina kotiin oli vähän hyvää purtavaa, kirsikoita ja mansikoita. Kesä! Se on nyt täällä!  Nautitaan nyt, kun voidaan! Hiomenna voi taas kaikki olla toisin...

Olin käymässä  mökilla. Pitkästä aikaa. Päivä oli kaunis ja lämmin. Kevään ensimmäinen päivä, kun ei tarvinnut pistää päällensä montaa kerrosta vaatteita. Selvisi hyvin T-paidalla ja caprimittaisilla legginseillä. Ja ensimmäistä kertaa tänä kesänä jalassakaan ei ollut paljasjalkakenkiä tukevampia kenkiä.  Olin perillä mökillä hyvissä ajoin ja kuuntelin kuistilla istuen luonnon ääniä. ..Telkkä raplatti rannassa puolisolleen, joka oli ilmeisesti vanhassa pesäpöntössään viimeistelemässä pesää tai sitten jo hautomassa, mene ja tiedä. Pari kertaa kuului kuikan huutoakin. Vähän matkan päässä rannasta oi uppotukin pää näyvissä- Sen päällä istui tiira. Hetken päästä toinen tiira kaarteli siinä yläpuolella, lekutteli hetken ja sukelsi. Nousi ylös takaisin kalaa nokassaan roikottaen. Lensi sitten uppotukin päässä odottelevaa puolisoaan kohti ja antoi juuri pyydystämänsä lanan rouvalle. - Luonnossakin puolisot huolehtivat toisistaan... Lintujen keskinäinen läheisyys tuntui hyvältä minustakin. Läheisyydessä on koko elämän idea. Ilma läheisyyttä ei ihminenkään ole onnellinen. 

Olen keskustellut muutaman ystäväni kanssa heidän läheisyyskokemuksistaan ja tunteistaan ja he kertoivat, että korona -aika muutti heidän elämäänsä vähän liikaakin juuri siksi, että kaikki läheinen kanssakäyminen ihmisten välillä oli ikäänkuin kortilla. Ei saanut liikkua ulkona, ei saanut asioida edes kaupassa ilman maskejaa, Rajoituksissa mentiin ihan naurettavuuksiin asti. Ihmiset pakotettiin pysymään  etäällä toisistaan. VAiltettavasti nämä erilaiset pakotteet ja määräykset suistiva etenkin monen yksinäisen ihmisen entistä syvempään yksinäisyyteen, kotiensa vangeiksi. Me, joilla oli edes kumppani vierellä, selvisimme ehkä pikkuisen paremmin, kuin yksineläjät, mytta aika rankkaa se meille kaikille on ollut.

En ollut ainakaan vuoteen tavannut mökkinaapusrianikaan, Hän jäi joskus kymmenisen vuotta sitten leskeksi ja on minua 12 vuotta vanhempi, pian 90 vuotias. Puhelimesssa oltiin juteltu muutaman kerran ja tiesin hänen sairarastumisestaan ja leikkauksesta ja olin ajatellut, että tällä mökkikäynnillä voisin käydä hanta katsomassa hänen kotonaan, kirkonkylällä. Mielessä käväisi, että ei ehkä enää kauaa ole mahdollista edes tavasta, kun ikä ja sairaudet voivat pistää kapuloita rattaisiin...Kirkolla olisi tänään kesän ensimmäinen iltatorikin. Tekisi hyvää itsellenikin päästä sinne katselemaan ihmisä, kuuntelemaan mausiikkia ja katsomaan, mitä kivaa paikkakuntalaiset oilvat tuoneet torille myyntiin. Yleensä sieltä sai ainakin kotitekoisia pullia, leipiä ja piirakoita. 

Soitin naapurille ja sovittiin, että nähdään torilla ja menen sitten vielä hänen luokseen hänen kotiinsa juttelemaan vähäksi aikaa. 

Torilla oli sellainen vilske, ettei sekaan méinannut mahtua. Mietin pitkään, miten saan ajettua auton parkkiin jonnekin sen verran lähelle tapahtumapaikkaa, ettei sinne kävely veisi kaikkia voimia, koska siellä torillakin pitäisi jaksaa kävellä. Lopulta onnistuin tuuppaamaan auton tien reunaan, josta toinen auto lähti muualle. Meteli torilla oli kova. Sinne oli rakennettu iso esiintymislavakin, jossa kolme nuorta poikaa soitti sähkökitaralla vaikka mitä, uusia ja ikivanhoja biisejä. Neljäs poika oli rummuissa ja oli siellä joku tyttökin välillä laulamassa. Pojat soittivat ja lauloivat todella hyvin ja väkisinkin omat varpaatkin pyrkivät musiikin tahdissa tanssahtelemaan. Mietin, miten ihmeessä nappurini siitä väkipaljoudesta löytäisin, kun puhelintakaan ei voinut metelin takia käyttää. Jossain vaiheessa naapuri löysi minut. - Ihmettelin, miten joku nainen tuijotti minua. Sitten huomasin, että hyvänen aika, sehän on minun naapurini! Hän oli tässä ajassa muuttunut todella paljon! Rankat hoidot olivat vieneet hiukset, jotka nyt oliva kuitenkin kasvaneet takaisin, mutta hienon hopean värisinä, ellei ihan valkoisina, mutta todella kauiniina ja tuuheina...Tuntui hyvältä nähdä. Mietin, että miten kauan me oikeastaan ollaankaan tunnettu...varmaan liki kolmekymmentä vuotta...siihen on mahtunut monta kesää ja monta talveakin, kun molemmat mökillä on ympäri vuoden käyty. Ajatukset poukkoilivat menneessä ajassa.. molemmissa perheissä on kaksi lasta, jotka kaikki ovat jo aikuisia...kaikki me tunnemme toisemme ja koskaan ei ole ollut minkäänlaista , ei pientäkään ongelmaa,kenenkään kanssa. Mukavia ja hienoja ihmisiä kaikki.... Istuttiin hetki penkillä kuuntelemassa musiikkia ja sitten kuin yhteisestä sopimukseta noustiin ja lähdettiin hänen viehättävään, rivitalokotiinsa muutaman sadan metrin päähän.

Asunto li ihan samanlainen, kuin aina on ollut. Huippu siisti ja harkiten kalustettu. Hänen näköisensä. Tunnelma oli hyvin kotoinen. Juotiin kahvit ja juteltiin pari tuntia, kunnes minun oli aika lähteä ajelemaan kohti kotiani Hän tuli saattamaan minua eteiseen ja sanoi sitten yllättäen: Saanko ihan halata sinua? Oli niin ihanaa nähdä sinut pitkästä aikaa...kerroin juuri tänään yhdelle naapurillekin, joka oli tässä käymässä, että tulet kohta ja olen siitä niin iloinen, kun on ollut ihan ikävä kun olette olleet niin ihania naapureita kaikki nämä vuodet..._ totta kai hän sai halata minua...Siinä me kaksi vanhusta seisoimme hänen eteisessään kädet toistemme ympärillä. Molemmilla oli kyyneleet silmissä ja kumpikaan ei halunnut irrottaa otettaan toisesta...tunsin, miten saimme ja luovutimme voimaa ja energiaa toisillemme. Tajusin samalla, millainen voima toisen ihmisen kosketuksella voi olla molemmille....tässä on syy, miksi minä ja moni yksinäinen ihminen menettää elämänhalunsa ja voimasa taaperatessaan elämäänsä yksin, ilman kenenkään kosketusta tai halausta...Eihän meidän sukupolvellemme ole edes opetettu koskaan halaamista. Se on tullut kasvatukseen paljon myöhemmin...eikä  läheskään kaikille koskaan...Olisiko aika meidän kaikkien edes tässä polkumme loppupäässä opetella tämäkin taito. Voisi antaa paremman loppuelämän niin sinulle kuin minullekin!

Tämän kokemuksen jälkeen juttelin muutaman ystäväni kanssa aiheesta. Kosketuksen merkityksestä ihmisen elämässä.  Joku sanoi parin vuoden aikana huomanneensa, kun ei enää kukaan kosketa kotona, hän suorastaan kavahtaa kosketusta toisten ihmisten taholta,  etenkin, jos se tulee jonkun toista sukupuolta olevan taholta, vaikka se olisi miten vaan ystävän kosketus valla mitään seksuaalista tarkoitusta. Lähipiirin kosketusta toki hänkin piti luonnollisena osana elämää. Joku toinen taas kertoi, että kukaan, ei todella kukaan, ollut koskettanut häntä moneen vuoteen, jos ei oteta lukuun jotakuta sivullista, joka on nostanut hänet pystyy, kun on kompuroinut jossain kadulla tai bussissa tms.Hän totesi, että aikanaan, kotikylällä halattiin, kun ystäviä tavattiin, mutta täällä, eteläisessä Suomessa ollaan jäykkiä ja halaaminen ei kuulu kulttuuriin...

Mietin, että ihan noin huonosti ei minun asiani ole ollut...minulla on kuitenkin tyttö, joka ihan helposti halaa minua ja pari lastenlastakin yleensä halaavat minua sekä kotiini tullessaan, että lähtiessään. Ja se on kyllä asia, joka on vaikuttanut aika paljon koko meidän väliseen suhteeseen. Se on tehnyt siitä läheisen ja lämpimän. Vaikutukset saaattavat olla paljon suuremmat, kuin mitä tulee edes ajatelleeksi.- olisi mielenkiintoista tutkia, mikä vaikutus halaamisella tai halaamattomuudella on esimerkiksi yksinäisten ihmisten tekemiin testamentteihin tai jopa vanhempien ja isovanhempien tekemiin  testamentteihin lasten, lastenlasten kummilasten, yms. kohdalla...ovatko kaikki keskenään saman arvoisia vai erottuvatko nämä halaavat yksilöt suosikkeina. Voisin veikata, että nousevat suositummaksi, kuin etäisyyttä ylläpitävät...sukulaiset ja ystävät. Kukahan tutkisi?

Erosin kirkosta muutama vuosi sitten, kun tuli ilmi niin monta lasten hyväksikäyttötapausta.ja se nyt ei mahdu minun arvomaailmaani. Kirkonhan pitäisi suojella heikoimpia, ei hyväksikäyttää...Omaa suhdettani uskoon tai yläkertaan se ei mitenkään muuttanut, koska juureni ovat vahvasti luterilaisessa maailmassa.

Kun läheinen kuoli, keskustelin häntä siunanneen papin kanssa pitkään ja perusteellisesti niin kuin tapana on. Olin hyvin tyytyväinen kyseiseen pappiin ja kaikki meni paremmin kuin hyvin. Aloin jo miettiä, että pitäisikö minun palata kirkon jäseneksi, eihän kuitenkaan kaikki olleet lasten hyväksikäyttäjiä ja tämä pappi osasi keskustella myös nuorison kanssa niin, että heiltäkin palaute oli tosi hyvää.

Muistotilaisuudesta on jo aikaa ja aloin ihmetellä, miten tästä eteen päin. Hautaustoimisto ei ollut hiiskahtanutkaan sen jälkeen, kun oli lähettänyt laslun ja olin sen maksanut. Odottelin ilmoitusta, miten tästä eteen päin...milloin uurna olisi noudettavaisssa ja mistä, miten uurnalle pitäisi tilata paikan kaivaminen sukuhautaan, miten muille läheisille sopisi uurnanlaskun ajankohta parhiaiten jne. Hautaustoimisto ei ollut reagoinut ajan kuluessa mitenkään.

Lopulta, kun olin puheyhteydessä heidän kanssaa, ilmeni, etteivät olleet lähettäneet kramatorioon edes hautauslupaa....olko vainaja tuhkattu vai ei, vai odottiko edelleen tuhkausta luvan puuttuessa?! Lupa oli minulle tullut heti kuolinpäivänä ja tiesin, että hautautoimistollekin se meni heti, kun tiedettiin, kitä toimisto asioita hoiti. Mietin, mikä tässä toimistosssa nyt oikein mättää... ensin tuli väärän värinen arkku, sitten siitä puuttui kantokahvat, pyyntöön ajaa vainaja vanhan kodin edestä krematoriolle, suhtauduttiin vähättelevästi: "Meneehän se ajoreitti, mitä käytetään siitä aika läheltä."..tarkka kodin ohi ajaminen olisi vaatinut yhden koukkauksen normi reitiltä sivuun, muutaman sata metriä mäkeä ylös ja toista alas. Se oli liikaa! Ei käynyt. Olin pyytänyt, että vainajasta otetaan kuva arkussa, kun hänet on puettu sovitusti. Ei kuvaa ei ole ainakaan vielä minulle tullut. Lupasivat selvittää, onko otettu vaiko ei... Puhelun aikana minulle kerrottiin, että minun pitää tilata Helsingin hautapalvelusta aika, uurnan noutoon  ja sai puhelinnumeron.

Soitin tänään sinne.Jonotus kesti puoli tuntia, sitten numerosta vastattiin.Olin ajatellut, että puolustusvoiminen lippujuhlapäivä olisi ollut hyvä uurnanlaskupäivä.  Arkipäivä, keskellä päivää, pieni joukko läheisimpiä voisi asian hoitaa... Mutta eipä sen niin yksinkertoaista kuitenkaan ollut! Eihän omaisten anneta vapaasti valita uurnanlaskupäivää! Se tehdään silloin, kun Helsingin seurakuntien yhteiselle hautauspalvelulle sopisi. Ja se, milloin se sopisi, määräytyisi sen mukaan, milloin varta vasten siihen palkatuilla vahtimestareilla ollisi aikaa nennä haudalle toimitusta valvomaan!  Jos olisin halunnut hakea uurnan ja ripotella tuhkat omalle maalleni, ilman mitään muistomerkkiä tms. olisin voinut hyvin tehdä sen silloin 4..6. mutta, kun tuhka menisi sukuhautaan, se vaatisi talvovan silmaän katsomaan, etten pistä mukaan mitään asiaan kuulumatonta ja että laskussa noudatetaan muutenkin vainvjaa kunnioittavaa käytöstä yms.!  Juttelin asiasta entisen hauturin kanssa, joka on sukulaiseni ja hän totesi, että juuri näin se menee, vaikka onkin epäloogista. Hän muisteli, että määräykset perustuvat kirkkolakiin,Tällaiselle tavalliselle taatelintallaajalle ei mitenkään avaudu tämä logiikka. Miten joku uurna voidaan sirotella metsään, mutta toista ei ilman vartiointia ja ajanvarauksia saa sukuhautaan ilman viikkojen odotusaikaa silloin, kun itselle sopisi??!! Ja miten hautaustoimisto ei osaa kertoa tällaista asiaa asiakkaalle etukäteen ja tilata sen ajan heti, kun on hautaustoimeksiannon saanut?! Miksi asiakkaan pitää itse kysellä toimistolle arkisten asioiden perään. Eikö hautaustoimistot ole juuri sitä varten, ettei asiakkaan tarvitse olla hautauksen asiantuntija vaan ottaa vastaan selkeät ohjeet, ajat ja päivämäärät kullekin toimenpiteelle? Valvooko mikään ainstanssi hautaustoimistojen toimintaa? Entä kirkkolaki, eikö sen pitäsi kohdella kaikkia vainajia ja heidän omaisiaan samoin perustein ja  tasavertaisesti`On se nyt kumma, että edes hautaukseen liittyvissä asioissa kirkolla ei ole tasavertaista lainsäädäntöä ja käytäntöjä. Kyllä aikaa riittää kinaamiseen samaa sukupuolta olevien vihkimsen ihmettelyyn, mutta edes hautaan evät kaikki  pääse samoilla säännöillä, eikä helposti. Vaikka siitäkin otetaan maksu perikunnalta.

Enpä tidakaan liittyä takaisin kirkkoon... mätää näkyy olevan vähän siinä ja tässä asiassa...ja surakuntalaiset maksavat kymmennyksen tuloistaan. Tyhjästä.

Aina silloin tällöin minulle tapahtuu kummallisia asioita, joita ei ihan noin vaan pysty mitenkään selittämään.Tiedän, että monille ihmisille tapahtuu samanlaisia, seittämättömiä asioita , mutta kaikki eivät edes kerro asiasta kenellekään, koska ne, jotka eivät itse ole kokeneet vastaavaa, pitävät tällaisia ihmisiä vähän omituisina ja eihän kukaan halua olla ympäristölleen mikään kummajainen.

Toiset luokittelevat tällaiset asiat taikauskoksi, toiset ajattelevat, että ne ovat yliluonnollisia kokemuksia. Asia on vaikea ja siitä ei senkään takia haluta puhua.

Minä olen lapsesta asti elänyt ympäristössä, jossa vanhassa talossa kummitteli ja sitä pidettiin ihan luonnollisena asiana. Menneet sukupolvet ilmaisivat tällä tavoin olevansa läsnä, vaikka olivat poistuneet tästä tietoiduuden tilasta jo kauan sitten. Tästä elämänasenteesta johtuen olen oppinut suhtautumaan aika luonnollisena asiana siihenkin, että kuulun niihin ihmisiin, jotak tietävät joitakin asioita etukäteen.

Nyt olen kokenut sellaisen asian, jota en oikein osaa mitenkään selittää, enkä tiedä mihin kategoriaan se pitäisi asettaa. - Läheinen ihminen kuoli vähän aikaa sitten ja olen tietysti joutunut nyt monenlaisten asioiden eteen ja hoitelmaan käytännön asioita ihan väsymiseen saakka.  Erilaisia selvitettäviä asioita on ollut todella paljon. Eilen mainitsin puhelimessa ystävälleni, että minun pitäisi muistaa huomenna aamulla soittaa Hautaustoimistoon, kun en ole saanut mitään informaatiota sieltä, milloin ja mistä vainajan tuhka on noudettavaissa ja miten uurnanlaskun käytännön asiat hoidetaan. Itse asiassa en ole kuullut edes, milloin vainaja on tuhkattu vai onko! Aikaa on kuitenkin kulunut jo pari viikkoa siunaustilaisuudesta.

Olin ajatellut soittaa hautaustoimistoon keskiviikkona, mutta päiväjärjestykseni meni sekaisin, kun  yhden firman edustaja soitti aamulla ennen kahdeksaa, että hän voisi tulla tekemään  puutarhan hoitoon ja puiden kaatoon liittyvän tarjouksensa puolen tunnin sisällä. - Siitähän mummulle kiireen pukkasi! Piti tehdä aamutoimet ja  pukea päälleen, eikä se vanhalta ihmiseltä ihan salaman nopeudella hoidu, joten  hyvä tarkoitus hoitaa tuo asiointi hautaustoimiston kanssa aamulla ei onnistunut ja päivän ohjelma muodostui taas kerran ihan toisenlaiseksi, mitä olin suunnitellut ja kun seuraava päivä oli helatorstai, ei puhelua silloinkaan voisi hoitaa. Tuskin heillää olisi edes työpäivä sellaisena pyhäpäivänä. Siispä pitäisi yrittää  perjantaian hoitaa asia!

Aamulla vähän kahdeksan jälkeen puhelimeni soi:  " Hautaustoimistosta, huomenta! Olet soittanut tänne eilen, vai olisko se keskiviikkona, mutta en ollut työssä, joten puheluusi ei vastattu. Nyt olen työssä, joten mitähän asiasi koski?"

Sain jotenkin änkytettyä, että en kyllä ole soittanut teille aivan lähi aikoina, ajatellut kylläkin, kun asiat tuntuvat olevan kesken, enkä ole saanut mitään toimintaohjeita teiltä.... - Asiat selvitettiin ja sain toimintaohjeita ja sain samalla annettua palautetetta siitä, että kaikkea siunaustiliasuuteen liittyviä asioita ei toimisto ollut hoitanut sopimuksen mukaan. Mikä aiheutti hiukan hämminkiä siunaustilaisuudessa. - Kyse oli nimittäin siitä, että arkkuun oli tilattu kantokahvat, koska niiden kanssa arkun kantaminen kappelista ruumisautoon olisi helpompaa ihmisille, jotka eivät koskaan olleet yhtään vainajaa autoon kantaneet ja osa ei ollut edes koskaan ollut hautajaisissa aikaisemmin.-  Nyt piti sitten yks kaks osata kiristää hihna ja miettiä minkä mittainen kantaja on kunkin parina, ettei hommasta tule ihan mahdoton.. Lisäksi olin pyytänyt, että kun vainaja on laitettu arkkuun, hänestä otetaan kuva. - Tässä ei ollut takana mitään ihmeellistä, mutta kun yksi läheisistä ei päässyt siunaustilaisuuteen, muuten, kuin puhelinyheydella, kun asuu toisella puolella Eurooppaa, olisin halunnut kuvan. Osin kyllä myös siksi, että olimme sopineet erityisen paidan pukemisesta vainajalle ja halusin kuvalla varmistaa, että sellainen hänelle myös puettiin, eikä vaan sanottu puetun, niuhottja kun olen!  Se jäi nyt heille selvitettäväksi, onko kuva otettu vai ei ja jos ei, niin mkisi ei. Niistä puuttuvista kantokahvoista ei kuitenkaan ollut laskutettu, mikä oli tietenkin positiibinen asia.

Se, mikä tässä asiassa nyt on vähän kummallista on se, että mistä hautaustoimisto oli saadut käsityksen, että olisin heille soittanut! Tarkistin puhelimestani vielä myöhemmin, milloin olen viimeksi heille soittanut. Kaksi päivää muistotilaisuuden jälkeen! Nyt sitten kyselen itseltäni, että onko kysessä joku ns. yliluonnollinen asia, vai onko tämä digitaalinen robottimaailma sekaantunut ihmisten puhelinkeskusteluihin jotenkin?! Ja jos, niin miten.Minähän en tähän robottimaailmaan ole mitenkään paneutunut, enkä tiedä, mitä kaikkea on kehitetty ja mitä rajoituksia tai lakeja niissä asioissa noudatetaan vai noudatetaanko mitään. Jospa se onkin ihan Villi Länsi... - Sen olen toki huomannut, että aika paljon tulee pienellä viiveellä mainoksia joistain asioista, joista olen jonkun kanssa puhelimessa puhunut. Eli siitä päätellen joku robottisyteemi vakoilee ihmisten keskusteluja poimien näin mielenkiinnon kohteita... Pari esimerkkiä: kerroin yhdelle ystävälleni aikovani pistää mokin vuokralle ainakin kesäkaudeksi, kun en juuri ehdi siellä olla ja kas, puolen tunnin sisään alkoi Fb sivuilleni ja sähköpostiini tulla ilmoituksia halukkuudesta vuoktara mökkiä ja / tai antaa mökki vuokralle! Toinen esimerkki tuli tänään. Juteltiin yhden ihmisen kanssa kaikenlaista siitä, miten nyky-yhteiskunta sorsii vanhoja ihmisiä ja yrittää latistaa heitä sulkemalla heidät pois monista asioista jo sillä, että he kaikki eivät hallitse tätä nykyistä digimaailmaa. Puhelun lopuksi tuo ystäväni totesi, että mehän kyllä katsotaan loppuun asti, miten hulluksi tämä maailma meneen, periksi ei anneta ja eletään vaikka piruuttaan! - Kun laskin puhelimen pois käsistäni, sinne kilahti viesti äskeiseltä puhlukumppanilta:  "Tämä tuli heti puhelun jälkeen!" Jatkona oli linkki Irvin Goodmanin kappaleeseen: Eletään vaikka piruuttaan!! (Yuotube-versio)

Mitä tästä pitäisi ajatella!?

Joo, joo, kyllähän sen tietää...meteorologit tekevät kaikkensa pilatakseenkesän odottajien  fiilikset! - Muka keskiviikkona tai torstaina taas tulee takatalvi! Ties kuinka mones sellinen tänä vuonna?! Enpäs usko, enkä hyväksy tuollaista ihmisten pelottelua ja iloisen kesäfiiliksen tahallista torppaamista. Minä olen tilanneut kesäistä auringonpaistetta loppuviikoksi ja ajattelin mennä käymään mökilläkin, että ehtisin edes jossain välissä kuunnella kuikan kaihoisaa huutoa pienen järven rannalla, keskellä ei mitään...

En ymmärrä, miksi ihmisten ei anneta nauttia kaikista pienistä, kivoista asioista, joita tämä elämä kaikesta huolimatta meille aina joskus tarjoilee ihan pyytämättä.... Tänäänkin, kun heräilin aamulla, enkä vielä ollut ehtinyt  juuri mitään suunnitelmia tekemään, puhelimeeni tuli viesti, jossa kysyttiin, mitä hommailisin tänään...se nyt ei tietysti vielä mitenkään ihmeellistä ollut, mutta syy kyselyyn ja kysyjä olikin sitten se iloinen asia: vanha luokkatoveri vuosien takaa kertoi tulevansa tuohon naapurikaupunkiin käymään ja hänellä olisi reilu puolitoistatuntinen käytettäväksi tapaamiseen, jos minun aikatauluuni sopisi.  Ei tarvinnut meikäläisen  kahta kertaa miettiä. Hoitaisin samalla yhden oman asian ...äkkiä aamutoimet ja vaatteet päälle. Siitä se päivä pyörähti käyntiin!

Turinatuokio oli juuri niin mukava ja rento, kuin olin ajatellutkin. Mielenkiintoista on, miten kymmeniä vuosia sitten solmitut ystvyyssuhteet jatkuvat aina siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin... ja miten täysin erilaista polkua taivaltaneiden ihmisten kehitys kuitenkin kulkee jollain tavalla käsikkäin, niin, että sen toisen ajatusmaailman ja suhtautumisen eri asioihin kuitenkin tuntee ja ymmärtää monella tasolla lman että koko ajan pitäisi tarkentaa tai kysellä lisäkysymyksiä. Mietittiin sitäkin, että kumpikin on ollut tekemisissä muutaman muunkin luokkatoverin kanssa koluajan jälkeen ja joku kummallinen side tuntuu olevan kaikkien luokkatovereiden välillä vieläkin, jos/ kun tavataan, vaikka ei yhtydet kouluaiknana olisi mitenkään erityisen läheisiäkään olleet. Mietittiin, mikä sen aiheuttaa. Löytyyko selitys sen aikaisesta menttaliteetista koluelämässä... mehän aikoinaan puhuttiin kyllä ihan yleisesti Alppilan hengestä, jonka uskottiin  olevan jotenkin erityinen. Alppilan yhteiskoulu oli se meidän koulumme. Se "henkikö" on kaiken takana?

Toisaalta, kyllähän ihmiset kiinnittyvät jollain tavalla myös muihin asioihin...esimerkiksi kotipaikkaan, syntymäseutuun, urheiluseuraan ja erilaisiin yhdistyksiin. Eli onko kaiken takan joku yhteisöllisyys, joka muokkaa ihmisiä tietyyn muottiin, josta sitten tuleekin kiinteä osa omaa luonnetta, tapoja jne.  Ja kun sitten ajatellaan vaikka sukupolvien välisiä eroja, niin onko siinäkin taustalla nämä asiat, kun mietitään, luotatko enemmän oman ikäiseesi ihmiseen vain nuorempiin tai vanhempiin...

En ollut itse ajtellut sen enempää tuota luottamuskysymystä, koska minulla on ystävä ja tuttavapiirisssäni hyvin eri ikäisiä ihmisiä, mutta kun asia nyt tuli esiin ja sitä mietin, niin tunnen aika monta sellaista ihmistä, jotka eivät haluaisi mennä simerkiksi itseään huomattavasti nuoremman tai vanhemman henkilön vastaanotolle esim. lääkäriin... Syynä se, että pelkää tulevansa väärin ymmärretyksi tai aliarvostetuksi. PAljonhan puhutaankin esim. vanhojen ihmisten vähättelystä ja toisaalta nuorten itsekkyydest' jne. Tunnen vanhoja ihmisiä, jotka väittävät kiven kovaan, että heitä kiusataan ihan tahallaan. Viranomaiset ja terveydenhoito vähättelee... jne.kun vanha ei osaa käyttää nykyaisia viestintätapoja tai on hidas ja kömpelö asioissa, joita nuremmat ovat oppineet käyttämään jo ennen kuin ovat oppineet lukemaan.

Pakko myöntää, että itsellänikin pikkuisen kiehahti tänään, kun selvittelin taas noita Itä-uudenmaan hyvinvointialueen  laskuja. Kukaan ei ollut nimittäin kertonut minulle, mitä maksukatto käytännössä tarkoittaa. Kun minulle kerrottiin, että maksukattoni oli jo aikaa sitten ylittynyt, oletin, että sen jälkeen niitä laskuja ei enää tarvite maksaa. No, näihän se ei tietenkään ollut, vaan jonkun olisi pitänytkertoa, että sen jälkeen tulevissa laksuissa olisi vaan nk. omavastuuosa, joka pitää maksaa. Eli jos joku suoritus olisi ennen maksukaton täyttymistä ollut vaikka 120e/ kerta ja olisi  maksukaton täyttymisen jälkeen 25e/kerta, eli omavatuu olisi tuo 25e. No, nyt tiedän, mutta miksi tätä ei minule kukaan selittänyt, vaikka laskutuksen selvittelyyn soitin ja heiltä selvitystä pyysin. Miksi sitä ei kukaan voinut selittää?! Nyt, kun jälleen sain yli 700e hoitomaksun maksettavakseni, soitin taas laskuttajalle mutta nyt olikin langan päässä ihminen, joka tunsi asian ja selitti sen minullekin.. No, kolme muistutuslaskua ja kaksi perintätoimiston laskua ehti tulla sitä ennen! Hyvä ettei sentään luottotiedot menneet!

Palatakseni vielä niihin elämän pieniin iloihin,...Yhtenä päivänä vietin yli 7 tuntia pihalla. Sädet mullassa ja selkä päreinä, kun se muutenkin on heikko kohtani, mutta ah niin onnellisena lämmöstä ja auringosta! Myönnän, että en tehnyt koko aikaa töitä, vaan osan ajasta istuin vaan terassillani ja nautin auringonpaisteesta. KAtselin ensimmäisiä mehiläisiä, kotka huomasivat heti, että kukkapenkkiini oli imestynyt orvokkeja! - ne ovat minulle aina kesän ensimmäisiä asioita, mitä pihalle ja terassille laittelen... toinen asia on ennen äitienpäåivää isoon ruukkuun pihalle ilmestyvä runkoruusu. Sitä on kiva helliä koko kesä ja kuvitella, että se kukkii sitä enemmän ja paremmin, mitä enemmän sen kanssa seurustelen. Tänä kesänä ostinkin kaksi runkoruusua! Yritän toisen laittaa tuonne portille, rikki menneen ruukun tilalle. Oma näytelmänsä tulee olemaan ruukkujen siirtely , mutta luotan siihen, että kyllä minä jonkun keinon keksin, että saan homman hoidettua ennen kesäkuuta. Sitten on kesä tervetullut meidän taloon ja pihaan!

Vielä toinenkin kiva asia on tulossa...19 päivä menen synnyinsijoilleni katsomaan Viihteelliset-kuoron kesän ensimmäistä ilottelua...laulunäytelmää, jonka nimeä en edes vielä tiedä, mutta vanhasta kokemukseta voin sanoa, että esitys tulee taas kerran olemaan täynnä hauskoja juttuja ja mukavaa musiikkia. Ja ennen kaikkea aito kylätapahtuma, josta kaikki nauttivat. Jos liikut nillä main, niin ota ohjelmaasi  Sinäkin!  (Esityspaikka on Vuolenkosken seurojen talo, mutta lippuja on rajoitetusti, eli varattava äkkiä!)

Ajatelkaa, ollaan vasta toukokuun alkupuolella ja ja jo näin monta iloa tuottavaa asiaa on jo ehtinyt tapahtua. Mitähän seuraavaksi? 

Pysy mukana elämän virrassa!

Läheiseni sairastui n. puolitoista vuotta sitten. Viimeiset kuukaudet olivat niin hänelle, kuin koko perheelle hyvin raskaita ja kaikkien voimat hupenivat vauhdilla. Vuodenvaiheeseen asti kaikki sujui terveuýdenhoidon taholta kuitenkin hienosti ja kiittelin mielessäni useita kertoja yläkertaa siitä, että meillä terveyskeskus ja päivystävä sairaala toimivat hyvin ja apu oli aina lähellä. Sitten vuosi vaihtui ja tilalle tuli Itä-Uudenmaan hyvinvointialue. Kaikki muuttui. Mikään ei toiminut, niin kuin ennen. Mies jouduttiin viemään ambulanssilla sairaalaan. Meni viikko, ettemme saaneet mitään tietoa miehestä. Jätin soittopyyntöjä ties mihin , mutta jäi epävarmaksi,sekin, mihin sairaalaan mies oli viety. Viikon kuluttua sitten selvisi, että sijoituspaikka oli terveyskeskuksen vuodeosasto

Miehen tila huononi huononemistaan ja sairaalassaoloaika venyi ja venyi. Hoitolinja oli palliatiivinen hoito, eli vain oireita, siis kipuja,  hoidettiin, kun muuta ei ollut enää tehtävissä.  Koko syksyn oli jo tullut tasaiseen tahtiin laskuja milloin ambulanssikuljetuksista, milloin erilaisista tutkimuksita ja hoitojaksoista. Olen yleisesti ottaen aika tarkka laskujenmaksun kanssa ja hoidan ne vähintään kaksi kertaa kuukaudessa, joten kaiken piti olla kunnossa. 

Kun vuosi vaihtui, yhdeksi laskuttajaksi tuli I.-U hyvinvointialue ja ensimmäiset laskut tulivat pienellä viiveellä. . Kun laskuja sitten alkoi tupsahdella aika taajaan, noudatin kuitenkin edelleen hyväksi havaittua säännöllistä aikataulua. Uusiin laskuihin ilmestyi teksti: * tuoterivin edessä  merkitsee, että lasku kerryttää maksukattoa. Sinun on itse pidettävä huoli sen ylittymisestä, Tutkin laskua...mistään ei selvinnyt missä tällainen tuoterivi oli. Kun tällaisia laskuja oli tullut kolme kappaletta, päätin ottaa yhteyttä laskuttajaan, saadakseni selville, mitkä laskut olivat kerryttämässä maksukattoa ja mitkä olisivat kenties jotain muuta. Hämmennys oli melkoinen, kun minulle selvisi, että laskusta saattoi puhelimitse kysellä ainoastaan määräpäivinä klo 9-11 !   Jossain mutkassa sain laskutuksesta jonkun langan päähän ja hän kertoi, että olimme jo reippaasti ylittäneet maksukaton! Samalla minulle kerrottiin, että sellainen summa ja tällainen summa näkyvät maksukattolaskelmassa mutta yksi minulla olleista laskuista oli kotihoidon lasku ja se ei kerrytä maksukattoa, joten se on maksettava.

Puhelun jälkeen tutkin kuitenkin uudestaan laskuja ja totesin, että toinen maksukatossa näkyneistä summista oli kotihoidon laskun summa. Päätin soittaa uudelleen jonain päivänä, että miten se nyt menikään....  

Miehen tila romahti ja hän kuoli  28.3. 2024. En siinä tilanteessa jaksanut enää ruveta ihmettelemään laskuasiaa uudelleen. Tilalle tuli hautajaisjärjestelyt ja kaikki siihen liittyvä. Annoin laskujeen olla, koska vain yksi niistä pitäisi ilmeisesti maksaa, jos pitäisi, 

Hautajaiset saatiin hoidettua ja arki toi mukanaan tietysti hirveän paljon tekemistä. Ja lisää laskuja. Viime perjantaina posti toi vielä yhden uuden laskun I-U hyvinvointialueelta....Eilen pätin sitten maksella taas kertyneen laskupinon ja katsoin sen uuden I-U laskun  perusteet. Kas. sekin oli kotihoidon lasku! Hetken aikaa raksutti, että miten se oli mahdollista, kun kotihoito oli käynyt meillä vain yhden ainoan kerran! Tutkin laskua tarkemmin. Tapahtumapäiväksi oli merkitty 31.3.2024. - Mitä he muka ovat silloin hänelle tehneet?! - Kolme päivää aikaisemmin kuolleelle ihmiselle??!  Minä kyllä käsittääkseni olen maksanut hautaustoimistolle ruumiin arkkuun valmistelusta ja pukemisesta. Se ainut kotihoitokäynti oli kyllä miehen kylvettäminen, mutta että hekö olisivat ruumiinkin pesseet ennen arkkuun laittoa?! 

Valvooko, ja jos, niin kuka tai mikä instanssi, tuon hyvinvointialueen toiminnan laillisuutta?  Miten kansalainen voi enää luottaa mihinkääs, jos tällaista peliä pelataan siellä, missä ihmisten hyvinvoinnista ja oikeudenmukaisesta ja tasavertaisuudesta pitäisi kantaa erityisesti huolta. EIkä tällaisissa asioissa ihmisen pitäisi voida luottaa siihen, ettei häntä tietoisesti petetä?

Kenen idea on  pienentää tällaisella vilpillisellä toiminnalla hyvinvointialueen tappiollista toimintaa?! 

Kivaa soppaa lusikoitavaksi veronmaksajille vain siitä syystä, että joku / jotkut halusivat härkäpäiseti polkaista  täysin keskeneräisen soten käyntiin ja saada näin nimensä historian kirjoihin! 

Se, että Suomi niminen valtio on täynnään sääntöjä, ei ole suomalaisille mikään yllätys. Mutta silti koen aina välillä kummallisia yllätyksiä, kuten nytkin ihan muutama päivä takaperin.

Juteltiin tytön kanssa niitä näitä ja hän kertoi, että joku nelikymppinen naisihminen oli maksanut järkyttävän isoja summia tullakseen äidiksi. Minä en ollut kuullut, ettei yksinäinen nainen saa Suomessa hedelmöityshoitoja ja keinohedelmöitystä muuta kuin maksamalla kaikista toimenpiteistä yksityisille klinikoille. Kyse ei ollut ihan taskurahoista. Se, että hän lopulta onnistui siinä, vaati 70 tuhannen euron sijoituksen!- Hirveän iso summa pois tuon pienen ihmisenalun alkupuolen ylläpidosta ja hankinnoista!

Meillä voi adoptoida jo syntyneen lapsen, jos taloudellinen ja sosiaalinen tausta on kunnossa. Ei ole merkitystä, oletko hetero, lesbo, homo tai mikä tahansa seksuaaliselta suuntautumiseltasi, mutta sinun oletetaan elävän parisuhteessa. - Mikä tae se nyt sitten lapsen kannalta hyvästä hoidosta ja vakaasta elämästä on? Vähän sama, kun jotkut valikoivat koiranpentuja myydessään vastaanottajan asumisoloja… eihän se asia ole määräävä tekijä koiran hyvän elämän edellytyksenä. Paljon tärkeämpää on, minkälainen kasvattaja uusi omistaja on. Voi olla vaikka miten hieno talo ja piha jne, mutta koira hankitaan vaan statukseksi, ja se saa olla eristettynä johonkin karsinaan, eikä saa mitään luonnollisia kontakteja toisiin koiriin, sen elämästä tulee yksinäistä ja tyhjää. Sama kai se on lapsilla. Jos huoltaja ei huolehdi lapsen tarpeista ja laiminlyö lasta vaikka istumalla kaiken vapaa-aikansa kapakassa, tai jos vaikka nykytyyliin seurustelee kaiken aikaa kännykkänsä kanssa, kun pitäisi seurustella sen pienen ihmisalun kanssa, niin kyllä siitä on onnistunut lapsuus kaukana!

Jotenkin minä vierastan tällaista sääntöä… paremminkin haluaisin suosia näitä rohkeita naisia, jotka kaikessa nykyisessä lapsi- ja talous- yms tilanteessa uskaltavat hankkiutua raskaaksi ja synnyttää meille uusia veronmaksajia. – Nyt joku sanoo, että ei ole lapsen etu, ettei sillä ole molempia vanhempia. – Joskus se ei ole etu, mutta joskus taas on, jos toinen tai molemmat vanhemmat sattuvat olemaan moniongelmaisia huumeiden käyttäjiä tai joiden mielenterveys on keikahtanut… ei se kahden vanhemman olemassa olo silloin mitenkään asiaa auta! Ja meillähän juuri tällaiset ongelma yksilöt tehtailevat usein lapsia tähän maailmaan täysin vastuuttomasti niin, että lapset päätyvät usein huostaan otetuiksi ja syrjäytyvät yhteiskunnasta tehokkaasti.

Olisiko päättäjien aika katsoa peiliin ja arvioida näitä ammu vainaan aikaisia perusteita uudelleen? Joku muuttotappiokunta voisi ottaa tästä kopin ja ruveta suosimaan omalla hyvinvointialueellaan uutta, vapaampaa käytäntöä ja saada samalla asukaslukuaan nousemaan ja tulevaisuuden näkymiään parannettua.

.

Mieheni toivomus oli : ei mitään suuria peijaisia, vain läheiset. Eikä mitään lehti-ilmoituksia, ei mitään… Itselläni on samanlainen toivomus, mutta kuitenkin tuntuu jotenkin hassulta. Meillä on sukuhauta Hietaniemessä, joten on luonnollista, että se on myös isännän määränpää. Hietaniemi on vaan vieraiden kannalta hankala paikka, kun autoja ei saa lähimaillekaan, joten päädyttiin siihen, että siunaus tapahtuu Sipoossa ja muistotilaisuus on meillä kotona. Kun kyse on tuhkauksesta, olisi hullua pistää rahaa hienoihin kukkalaitteisiin, jotka menevät roskikseen, joten päätettiin, että jokainen laskee arkulle vain yhden ruusun. Olen joskus ollut sellaisessa siunaustilaisuudessa ja se oli silti ihan kaunis ja mieleen jäänyt hyvästijättö. Sitten mietittiin, että voisi olla fiksua ostaa kaikki ruusut valmiiksi kappelin ovelle odottamaan, ei tarvitsisi jokaisen erikseen käydä omaansa ostamassa… Joku sitten älähti, että hän kyllä haluaisi osallistua jotenkin henkilökohtaisemmin . Joku toinen reagoi lähettämällä minulle ison kukkakimpun… Ei siinäkään tietysti mitään pahaa ole, mutta sekin tuntui jotenkin turhalle rahan haaskaamiselle. Kyllä minä tiedän, että jokainen ystäväni haluaa tukea ja lohduttaa minua, mutta voisiko sen tehdä jotenkin muuten.?

Tyttäreni sitten keksi, että voisihan ihmiset antaa rahaa johonkin hyväntekeväisyyteenkin.—Juu, kyllä periaatteessa, mutta kun en itsekään koskaan anna rahaa mihinkään järjestöjen hyväntekeväisyyskampanjoihin, niin en nyt sellaista tässäkään halua. Olen aina kannattanut suoraan kohteeseen annettavaa apua, eli käytännössä, kun jollain on hätä, olen auttanut resurssieni mukaan vaikka ostamalla jollekin tarvitsijalle kassillisen ruokaa. Mutta jos löytyisi järkevä kohde, se voisi olla myös vainajalle mieluinen tapa. Mietintämyssy päähän! Ja sieltä se tuli: idea.

Otin yhteyttä Sateenkaari-hoivakotiin, jossa miehenikin jossain vaiheessa vähän aikaa oli. Sain siellä aikaan ison ihmetyksen, kun kukaan ei ollut koskaan tällaista ehdottanut! He kuitenkin lupasivat selvittää, miten sen voisi käytännössä hoitaa. Selvittely kesti joitain tunteja , mutta poiki ratkaisun. Sain Tilinumerona ja ohjeet, mitä viestikenttään pitäisi kirjoittaa, että se raha käytettäisi siihen tarkoitukseen, mihin halusin sen käytettävän, eli vanhusten virike– ja virkistystoimintaan. Kertyvällä rahalla voitaisiin hankkia hoivakodille esimerkiksi jotain muistipelejä tms.

Selvittely poiki myös sen, että sain Itä Uudenmaan Sote alueelta kiitokset siitä, että osoitin heille asian, jota kukaan muu ei ollut huomannut, eli sen, että rahapulassa painiville hyvinvointialueelle ei ollut olemassa järjestelmää, jolla sinne olisi voinut lahjoittaa yhtään mitään! Silloin, kun hoivakodit olivat kunnallisia, monet yksinäiset ihmiset testamenttasivat koko omaisuutensa hoivakodeille ja niiden avulla toimintaan saatiin paljon asioita, joita ei muuten olisi mitenkään voitu hoitaa. Tilanne on ilmeisesti sama kaikilla alueilla. Nyt Itä-Uusimaa on hoitanut asian niin, että eri asioihin on mahdollista tehdä pieniä ja suuria lahjoituksia , jotka ohjautuvat koodien mukaisiin tarkoituksiin.—Heh, tuli vahingossa tehtyä aika iso hyvä työ noin yhteiskunnallisesti ajatellen!

Laitettiin siis kutsuun mukaan , että kukkien hinnalla tai muulla sopivalla summalla voisivat halukkaat tehdä lahjoituksen Sateenkaari-hoivakodille, joka on siirtymässä lyhytaikaisen hoivan järjestämiseen. Siis käytännössä esimerkiksi intensiivijaksoihin muistisairaille potilaille, joka paitsi antaa vaihtelua potilaalle, tarjoaa kaivattua lepoa omaishoitajille! Sateenkaari on pieni, kotoinen hoivakoti (28 paikkaa) ja kun muutenkin kannatan paikallisten yritysten suosimista, nin miksi en myös paikallisen hoivakodin toimintaa?

Kun kerroin asiasta joillekin ystävilleni, moni kysyi, miten hekin voisivat tehdä tällaisen lahjoituksen tälle hoivakodille, päätin tehdä asiasta julkisen eli ohje tulee tässä: Pankkisiirron viestikenttään pitää kirjoittaa: Lahjoitus Sateenkaarelle kp 4825, Viriketoimintaan. Ja saajaksi Itä-Uudenmaan hyvinvointialue, tili numero FI8884432710024971, Pankkitunniste DABAFIHH Olen sopinut Sateenkaaren kanssa, että kuukauden kuluttua, he kertovat minulle, minkälainen summa tilille on kertynyt.Laitoin sinne pesämunaksi 50e niin saavat ainakin yhden seurapelin tms.toimintansa yhteisen tekemisen pohjaksi.